”Mie tunnen syylisyyttä ko mie en puhu meänkieltä”


Andreas Anundi luki meänkieltä jymnaasieaikana Tornionlaaksonkoulussa (Tornedalsskolan) mutta tuntee ittensä kielelisesti ruostunheeksi koska se oon asunu Mälardalenissa monta vuotta. Valokuva: Privaatti

Andreas Anundilla, 39, oon huono omatunto ko se ei puhu meänkieltä hänen kläpitten kans.

-Mie tunnen isoman ja isoman syylisyyen minun minuriteettitaustale ko mie en ylläpiä kieltä.

Nyt hään suunittellee ette antaa tyttäret lukea meänkieltä koulussa – koska net itte halvava.

Pere oon asunu Eskilstunassa monta vuotta, mutta iso osa Andreaksen suvusta oon jäljelä Haaparannan seu’ula. Vaikka vanheemat oon poijessa lasten fasterit ja farpruurit oon jäljelä.

-Mie olen kasunu ylös sekä meänkielelä ette suomenkielelä kotona. Muoriska ja faariska puhut aivan meänkieltä sekotettu ruottin sanoila ja mulla oli monta kaveria jokka puhut suomea.

Se meni monta vuotta ennenko hään ymmärsi ette se mitä hään puhu kotona oli kaks eri kieltä (eli oikeasthaan kolme).

Ilhmaisia jymnaasiepistheitä

Jymnaasieaikana 1990-luvun lopula hään luki meänkieltä Tornionlaaksonkoulussa (Tornedalsskolan), aivain sen vuoksi ette saa ”ilhmaisia ”pistheitä.

-Mie olen itte kattonu meänkielen semmosenna ”keksittynnä” kielenä monen vuen aikana ja vaikka mie olen lukenu Bengt Pohjasen kramatiikkikirjoja mie tykkään vieläki ette meänkieli oon rakenettu vähän löyhästi.

Andreaksella oon meininki ylläpittää hänen kylttyyriperinettä ja kieltä mutta siinä oon haastheita.

-Mikä tekkee sen vaikeaksi oon ette ei yksikhään minun tutuista täälä alhaala puhu sitä, niin siittä ei tule luonolinen osa elämästä.

Siltikki hään ymmärtää kaikki mitä puhuthaan meänkielelä. Puhuminen taas oon outo, se tuntuu niin ruostunheelta suussa.

-Mulla oon kans hankala vettää suomen ja meänkielen rajan, mikä oon mikä.

Andreas oon kasunu ylös Haaparannala vanhiimitten kans jokka puhuit kumpaaki kieltä, suomea ja meänkieltä. Valokuva: Stefan Haapaniemi

Kielipeso sukulaisitten kansa

Kesälä Andreas lähtee Toornionlaaksoon kläpitten kans. Ajatus oon ette kehottaa hänen siskot ette vain puhua meänkieltä niitten kans, ette net kuuleva sitä pitemän aijan.

Hään yrittää kans opettaa niile vähän kotona, joku sana sielä täälä.

-Net oon itte toivonhee ette oppia enämpi. Sillon tällön oon aikoja ko niilä oon paljon kysymyksiä niinku ”mikäs se oon meänkielelä?”. Sillon mie saan kaivaa syvästi arkistosta.

-Mie mielelänsä halvan löytää ratkasun heän koulun kans täälä Eskilstunassa ette net saava äitinkielenopetusta.

Jos puuttuu opettajia niin hälle ei ole mahoton ette käyttää kaukoopetusta.

Mikä tekkee lasten kieliympäristön vähän erityiseksi oon ette lasten äiti Tünde kohta aivan puhhuu  unkarin kieltä niitten kans, koska sillä oon juuret Budapestissä.

Siksi Timea, 11 vuotta, ja Melinda, 9 , saattava unkaria oikeen hyvin. Äiti oon ollu säänölinen siinä ette puhutella niitä hänen äitinkielelä ja lasten äitinvanhiimilla oon ollu sama meininki.

-Se oli vähän ankara ensin ko net ei ymmärtänhee niin paljon, mutta nyt 11-vuotias ymmärtää ja puhhuu sitä juoksevasti ja 9-vuotias ymmärtää hyvin.

Suunitelma oon nyt ette lapset saava äitinkielenopetusta kahele kielele!

-Meän kläpit pruukaava sanoa ette niilä oon juuret kolmessa paikkaa: Unkarissa, Ruottissa ja Toornionlaaksossa.

Onkos se tärkeä ette meänkieli ellää?

-Joo, se oon kylttyyriperine ja histuurialisestikki se oon tärkeä. Eikä se koskhaan ole haitaksi ette osata monta kieltä. Toornionlaaksonsuomela oon jotaki erityistä koska se oon niin paikalinen.

Andreaksella oon lapsuuenkaveri Göteborgissa joka usseen kuuntelee Finnmixiä raatiossa joka perjantai ette kieli pysyis elävännä.

-Mieki hunteeraan alkaa. 

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund