Posted on

”Mie halvan pystyä tekehmään kauppoja rajan yli”

Pystyä puhuhmaan sukulaisten kansa ja aijan olhoon tekehmään kauppoja yli rajan oon saanu 16-vuotihaan William Körlénin opiskelheen meänkieltä.

-Mie olen aina tykäny ette meänkieli oon villin kaunis kieli. Mie halvan mielelhään pystyä puhuhmaan sitä vanheemitten jellivaaralaisten sukulaisten kansa ja siksi mie halvan oppia sen. Mie aloin opiskelheen sitä ko mie olin yheksänessä luokassa, tämä uumajalainen selittää.

William tykkää erityisesti Kilvon kielestä, joka nyt oon melkeen kuolemaisilla. Vain vanheemat ihmiset saattava sitä ennää tänäpäivänä ja Williami halvaa viä sitä etheenpäin.

-Nyt mie opin toornionlaaksonsuomea minun opettajalta, Anders Emanuelssonilta, ja Kilvon dialektiä minun isältä.

Williami osasi kauheen vähän meänkieltä ko hään alko lukheen sitä. Sanavarasto rajottu räkinkisanhoin ja kiroukshiin. Hään oli lainanu sanalistoja sillä meininkillä ette hään olis päässy etheenpäin mutta hän tykkäsi ette oppminen oli hankala yksisthään. Samhoin aikhoin hään sai tietää ette hällä oli oikeus äitinkilenopetuksheen.

-Aluksi mie olin ainua opiskelija minun vuosikursila.

Williamin isä oon kasunu ylös Jellivaarassa meänkielisellä perukalla ja oon viimi aikhoin alkanu käyttämhään kieltä pojansa kansa ko poika oon alkanu näyttämhään ette hällä oon intressi siiheen.

Kouluopetus tapahtuu sillä laila ette Andersi tullee Dragonikoulule, missä Williami käypii Ekonomiiprukrammia, kerran viikossa opettamhaan 2-3 koululasta. Opetusplaani oon suunile sama ko niilä täysilä oppilhaila jokka lukeva Uumajan yniversiteetissä.

-Olen oppinu paljon tänä vuona, Andersi oon oikeen hyä opettaja.

Mikäs oon pahhiinta?

-Oon niin paljon sanoja ja se oon hankala saa niitä istumhaan. Monet sanathään oon suomalaisia ja se oon niin kaukana ruottin kielestä.Williamin tärkein tavote opinoissa oon pittää Kilvon dialektiä elävännä.

Kramatiikki sitä vastoin ei aiheuta hälle sen suurempia prubleemiä.

-Saapii nähhä saanko mie sen suijumhaan sen verran hyvin ette se jääpii elhoon vielä joksiki aikaa.

Yksi muu tavote opiskelussa oon oppia puhuhmaan toisten meänkielisten kansa ja ette saattas käyä Suomessa ilman ette kieli antas hankaluuksia.

Williamin tarkotus oon alkaa kauppamieheksi.

-Jos saattaa meänkieltä niin askel suomen kiehleen ei ole pitkä.

Yksi haave oon kansa ette joskus hommata styykan Jellivaaran lähele ja pystyä sielä porisheen naapuritten kansa.

Miksis niin harvat sinun koulussa lukeva meänkieltä?

-Mie en usko ette net tykkävä ette siittä olis mithään hyötyä. Mie tunnen monta jokka saattasit lukea sitä, mutta net tykkäävä piiain ette net saattava käyttää heän aikaa muuhuun.

Sen lisäksi ette hään saarnaa meänkieltä isänsä kansa niin Williami kuuntelee Meänraatiotaki.

Meänkielensi Erling Wande

 

 

 

 

Posted on

Sofia lär sina barn meänkieli vid köksbordet

Då och då sätter sig Sofia Stridsman med sina barn hemma vid köksbordet i Mariefred och  tragglar meänkieli.

-Jag märker att de är intresserade och lär dem ramsor och glosor. Hevonen on häst och pappi on präst, liksom.

Sofia Stridsman, 38, föddes i Luleå men bodde i Korva norr om Övertorneå tills hon var elva år. Då flyttade hon med syskon, mamma Ann-Britt Stridsman och pappa Stig Nulu söderut. Det stora faluröda barndomshemmet (Stigs släktgård) intill även fortsatte dock att vara ett nav i familjens liv.

Idag jobbar Sofia som journalist, bor i Mälardalen och har egen familj med make och två barn. Hon stortrivs söderut – men åker ofta upp till barndomshemmet där barnens mormor och morfar återigen bor permanent.

”Korva är hemma för mig”

-Korva är hemma för mig. När man är där uppe är man ledig och behöver inte sitta vid datorn någonting, säger Sofia som vistas flera veckor varje sommar i Tornedalen.

När hon föddes 1977 var det ingen status att prata meänkieli i skolan. Riksfinska fanns som hemspråk men Sofia nekades att ta lektioner eftersom hennes föräldrar hade svenska som förstaspråk. Däremot pratade mamma och pappa meänkieli med varandra och Sofia fick med sig ett rikt ordförråd trots att föräldrarna inte riktade språket till henne.

Även på vintern och vårvintern tar de sig upp för att åka skidor och uppleva friheten i naturen. Sofia säger att trots att hon bor 120 mil från sina rötter känns kopplingen idag starkare än någonsin.

-Jag förstår mycket men brister i att bygga egna meningar.

När kom du på att du ville föra vidare det till barnen?

-Korva är en viktig plats för dem. Barnen är aldrig så fria som där uppe. De springer runt på samma stigar och ängar som jag gjorde, leker på isen på älven … Jag vill att de även framöver ska känna en samhörighet med Tornedalen.

Äldsta dottern Maja är sju år och visar intresse för meänkieli. Sofia uppskattar och uppmuntrar det.

Försöker ge dem ord

-Vi håller inte på i någon stor utsträckning med inlärning hemma, men mamma har gett barnböcker på meänkieli till barnen. Och Maja har greppat en del ord. Hon har väldigt bra uttal. Jag försöker ge barnen ord eftersom jag inte kan prata grammatiskt rätt.

Sofia har planer på att ansöka om meänkieli som modersmål för barnen. Friskolan de går på idag jobbar utifrån finsk pedagogik och hon vet att rektorn uppmuntrar språkval. Finns det ingen lärare i ämnet tror Sofia att det går att lösa via digitalt lärande eller via finskspråkig personal på skolan. Sofia sörjer att hon inte fick läsa meänkieli under sin egen skoltid.

-Men det gläder mig mycket att meänkieli numera uppmuntras på skolor och förskolor i Övertorneå.

Via Facebook och nätet följer hon utvecklingen i sin hemkommun och gillar det hon ser: att meänkieli fått en upphöjd status och äntligen får ta plats.

12283292_10153663374636132_306938921_n

Posted on

Sofia opettaa hänen lapsile meänkieltä köökipöyän ääressä

Sillon tällön Sofia Stridsman istuu hänen lapsitten kansa köökipöyän viehreen Mariefredissä ja tolkuttaa meänkieltä.

-Mie huomaan ette net oon innostunhee ja opetan heile ramsoja ja sanoja. Hevonen oon häst ja pappi oon präst, esimerkiksi.

Sofia Stridsman, 38, synty Luulajassa mutta asu Korvassa Mataringin ylempännä yhtheentoista vuotheen saakka. Sillon hään siirty sisaruksitten, mamma Ann-Britt Stridsmannin ja pappa Stig Nulun kansa etehlään. Iso faalypunanen lapsuuenkoti (Stigin sukutalo) väylän vieressä oli kuitenki jatkuvasti napa perheen elämässä.

Tänäpäivänä Sofia oon töissä sjurnalistinä, assuu Mälardaalissa ja hällä oon oma pere, mies ja kaks kläppiä. Hään triivastuu villin hyvin etelässä – mutta tullee useasti lapsuuenkothiin missä lasten murmuuri ja murfaari taas asuva vakituisesti.

”Korva oon kotona mulle”

-Korva oon kotona mulle. Ko sitä oon sielä ylhäälä sitä oon vapa ja eikä tartte istua taatturin ääressä ollenkhaan, sannoo Sofia joka viettää monta viikkoa joka kesä Toornionlaaksossa.

Talvelaki ja kevätalvela het lähtevä ylöspäin hihtamhaan ja nauttimhaan vaphauesta luonossa. Sofia sannoo ette vaikka hään assuu 120 pelikuormaa hänen juurista yhtheys oon voimakhaampi ko  koskaan.

Ko hään synty 1977 se ei ollu staattys puhua meänkieltä koulussa. Suomi kotikielenä oli, mutta Sofialta kielethiin opetus koska hänen vanhiimilla oli ruotti ensimäisenä kielenä. Mutta mamma ja pappa puhut meänkieltä keskenänsä ja Sofia sai rikhaan sanavaraston vaikka vanhiimat ei puhuhnee sitä suoriksi hälle.

-Mie ymmärän paljon mutta en saata rakentaa omia meeninkiä.

Koskas sie hoksasit ette sie halvat antaa kielen kläpile?

– Korva oon tärkeä paikka heile. Kläpit ei ole koskhaan niin vaphaita ko sielä. Net laukkova samoja polkuja ja niittyjä niinku mie tehin, leikittelevä jäänpäälä väylässä… Mie halvan ette net etheenpäinki tunteva yhtheyttä Toornionlaaksoon. Vanhin tyär Maja oon seittemän vuotta ja näyttää intoa meänkielele. Sofia arvottaa ja kehottaa tätä.

Yrittää antaa niile sanoja

-Emmä met piä opetusta isomasti kotona, mutta mamma oon antanu lastenkirjoja meänkielelä kläpile. Ja Maja oon oppinu joitaki sanoja. Hällä oon oikeen hyvä lausuminen. Mie yritän antaa kläpile sanoja ko mie en ossaa praatia kramattisesti oikeen.

Sofia aikoo hakea meänkielen äitinkielenä kläpile. Vapakoulu missä net oon nyt, työskentellee suomen petakokiikin mallila ja hään tietää ette rekturi kehottaa kielenvalintaa. Jos ei ole opettajaa kielessä niin Sofia uskoo ette sen saattaa ratkasta tikitaalisella opetuksella eli suomenkielisten opettajitten kautta.

Sofia surree ette hään ei saanu lukea meänkieltä ko hään itte oli koulussa.

– Mutta se antaa iloa mulle ette meänkieltä nykyhään kehotethaan kouluissa ja esikouluissa Mataringissä.

Facebookin kautta ja verkossa hään seuraa kehitystä hänen kotikunnassa ja oon ilonen siittä mitä hään näkkee: ette meänkieli oon saanu korkeaman staattyksen ja viimenkhään saapii ottaa siiaa.

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund

12283292_10153663374636132_306938921_n

 

Posted on

Solveign vanthuut oon kappale kylttyyrihistuuriata

Se alko saihrauella. Ja loppu mainoslaatusella harrastuksela mikä nyt oon iso osa vanthuunkutojan Solveig Larssonnin elämästä.

Solveig, jolla oon juuret Kukkolassa ja Ylitorniossa, muutti perheen kans rajakylästä jo kymmenen vuen vanhana .

Hään oon ollu töissä opettajanna Kaihnussa, mutta nyt ”täyelä iälä” ko hään oon eläkheelä oon uusi kariääri päässy vauhthiin . Mönsterillä kuottu villavanthuut oon tullu hänen elämä!

-Se alko ko tulin siukaksi 1997 ja oli vaikea nostaa käsiä ko sain hoitoa. Mutta mie saaton kuitenki kutoa.

Solveign mamma oli seppä kutoja ja keksi aivan fantastisiä luomisia. Mutta Solveig pysy erihnäänsä siittä. Sihhen asti ette hään tuli saihraaksi. Tähän asti hään oon kutonu monta sattaa vantutta. Kaikki oon yniikkiä, niilä oon nimi ja oma selitys. Pari vanttua viikossa oon tavalista ja hään ei koskhaan kuo kahta samalaista paria. Mutta hään myypi mönsteriä niinku kirjoja jokka antava inspirasjuunia ja näyttävä kutomatekniikkoja.

Monta Solveign vanthuista oon saahnee vaimoitten nimen joista hään oon saanu inspirasjuunia. Yhen nimi oon Kukkola jälkhoon trällimönsterin polsterissa joka oon tehty Yli Kukkolassa. Toinen nimi oon Mamma missä oon teksti ”Minun hunteerinkit menevä usseen mammale. Mie kaipaan häntä niin.”

Kukkolavante

KUKKOLA. Inspireerattu kukkolaträllimönsteripolsterista.

Vanten Mamma

MAMMA. ”Minun hunteerinkit menevä usseen mammale. Mie kaipaan häntä niin”

Mummun kirjamerkki tuli vantu

Kerran kirjamerkki mummulta anto inspirasjuunia färhiin, mönsterhiin ja nimheen. Se vantu sai nimen Ingeborg mummun jälkhiin.

Luovat vaimot niinku Erika Aittamaa, Junosuanosta, oon toinen inspirasjuunivaimo joka oon antanu vanthuile nimen.

-Ei ole ilman syyttä ette minun tyär Lena Abrahamsson oon tullu tutkia vaimoista Solveig  hunteeraa.

Myös paikat oon antanhee hälle iteoita esimerkiksi Aunestalo Mataringissä mikä tuli vantu Aunes saamelaisela mönsterillä. Kenkänauhat pohjosesta oon kans antanhee hälle inspirasjuunia monheen mönsterhiin olletikki Norrbotteninvantu joka muuttaa ulkonäköä joka vuosi.

Kutominen oon tälle vaimole keino ette rauhottua ja fukyseerata johonki kaikela mallin.

Tantvante

ÄMMÄVANTU. ”Mulle ämmä oon semmonen joka saattaa paljon ja klaaraa kohta kaikki”

Norrbottensvante2016

NORRBOTTENINVANTU 2016. Tyypilinen nauhavantu missä oon inspirasjuunia saamelaisista kengännauhoista.

Hyvä stressatuile vaimoile

Ei saata hunteerata muuta ko kuttoo minun mönsterivanthuita. Jos tekkee sen niin se tullee väärin. Kutominen oon hyvä kaikile stressatuile vaimoile jokka tekevä liikaa töitä.

Hään oon kirjottannu monta kirjaa luomisista ja tänä talvena annethaan Solveign vantuhäfte 3 ulos Lumion förlaakissa Hietaniemessä. 4-5 maaliskuuta Solveig oon myötä Vantufästivaalissa Junosuanossa. Hään oon jyrryssä ja pittää kursin mönsterinrakentamisessa.

Solveig oon aika seppä tekniikassa ja oon mönsterinrakentamisessa alkanu käyttämhään Excelliä taattorissa.

Lissää informasjuunia ja ilhmaisia mönsteriä, katto www.solveigs-vantar.se

Solveig och Ylva

Solveig Larsson näyttää lapsenlapsele Ylvale kunka kuothaan mönsteriä

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund

 

 

 

Posted on

Eneemistö meänkielen opiskelioista oon nuoria vaimoja

– Meänkieli pyssyy kyllä tallela vaikket sie sitä joka päivä käyttäskhään, sannoo Anders Emanuelsson. Hään oon meänkielen opettajanna Uumajan yliopistossa ja antaa tässä vielä kiehleen joitaki neuvoja.

Anders Emanuelsson oon itte asiassa Uumajan peruskouluissa suomenkielen ja meänkielen opettajanna ja syntynny Kiirunassa. Menheenä kesänä Uumajan kunnasta otethiin hänheen kontaktia ja pyyethiin häntä ottamhaan yliopiston opiskelioitten meänkielen opetus kans.

Syksyn meänkielen alkeiskurssile, joka sisältää 7,5 pisteen opinot, haki yli puolitoistasattaa opiskeliaa ja heistä 80 otethiin myötä. Nytten oon tilane, ette heistä oon vielä följyssä viitisen kymmentä.

– Monet alotit etäkyrssin innokhaasti, mutta sitten varhmaan huomasit sen vievän paljo aikaa. Se ette vielää oon följyssä viitisen kymmentä oon kyllä hyä saavutus, koska monesti kato tämmösissä kyrsseissa oon vielä suurempi, kertoo Anders.

Opetusta annethaan kymmen tuntia viikossa.

– Kaikila meän oppihlaila oon kytkentä Tornionlaaksoon, mutta heän tiot meänkielestä vaihteleva varsin paljo.

Lukumäärä Aikilleksseen kantapäännä

Osa oppihlaista taaplaa opiskella menheen. Toisila kieli suijuu niin, ette heile kyrsi oon tärkeä vain muo’olisten pistheitten saamisseen jatko-opintoja varten.

Oppihlaat oova eri puolilta Ruottia ja usseimat heistä vaimoja ja nuoria. Useat oova justhiin lopettanheet lukiion (gymnasiet). Keski-ikä oon reilustikki alle neljänkymmenen.

Moneet Andersin oppihlaista oova tornionlaaksolaisesta koista ja freistaava korjata, mitä oova meänkielestä kaottanheet.

Mikäs oppihlaile oon vaikheinta?

– Aivan selvästikki se oon ääntäminen. Vukaalithaan istuva meänkielessä aivan erhiin laihiin suussa ko ruottin kielessä ja etenki ääntiöparit eli diftonkit tuova haastheita.

Sie freistaat saa’a meänkieltä säilymhään; piäkkös sie tätä tärkeännä kielen säilymisele?

-Kyllähään tämä tärkeätä oon. Mie een silti piä itteä minkhäänlaisenna lähettilhäännä, vaikka mie piänki minun roolia tärkeännä. Tällä mitä mie tehen oon suuri merkitys meänkielen elpymisele (revitalisering). Tämä oon minun panos siihheen.

Andersilla oon ollu meänkieli vähän kesannolla aina siittä asti ko hänen äiti nukku pois. Hään oli suomalainen ja puhu suomea ja meänkieltä sekasin Andersin isän kanssa, joka puolesta ilmasi itteehään ruottila ja meänkielelä.

Pitäkää kieli elossa!

Nykyhjään Andersilla ole kethään, jolle puhua meänkieltä kotipuolessa. Sama homma se oon monila muilaki tornionlaaksolaisila tutkioila. Mutta hänen mielestä toivoa silti oon. Meänkielen mennee pittää elossa monela tappaa: meän raatiota kuuntelemala, menemälä STV:n arkisthoin, mysiikkia kuuntelemalla (esim. Norrlåtar), kattelemalla filmiä, puhelimessa praataamalla ja vaikkapa pistäytymällä Tornionlaaksossa sukulaisten ja tuttavien tykönä praataamassa.

Meänkieli ole vielä mikhään normitettu (standardiserat) kieli. Kielessä oon eri variantteja ja opitut sanat riippuva paljo siittä, missä oon kasunnu. Tämä oon tietysti melkosen haastavaa ylopisto-opettajale.

– Niin hopusta ko sie alat kirjottaa sana- ja kielioppikirjoja ja alat opettaa kieltä, tullee kysseesseen kielen normittaminen. Ja siinä hommassa häätyy olla johonmukanen ko muuten sie plokkaat vain kielen loppuja ja sanoja sieltä sun täältä. Mie en kuitekhaan halvaa mennä niin pitkäle, ette mie sanosin gällivaaralaisile, ette ”ei, nytten tet häävyttä antaa perhiin, ei nuin voi sanoa”.

Yksi kirja kyrsiplaanissa

– Kyrssin kirjalisuuslista oon lyhy. Se sisältää vain yhen kirjan: Nylundin sisarusten kirjan Meänkieli.

Menneekös se oppia meänkieltä yksiksseen tuon kirjan avula?

– Kirja oon hyä, mahottoman hyä sanakirja, mutta sie tarttet jonku sinua opastamhaan. Kirjan tekstit oova aivan opiskelun alkhuun melko vaikheita.

Anders kertoo, ette opetuksessa tarvithaan yliopisto-opetuksseen passaavia yksinkertasia työ- ja oppikirjoja. Lastenkirjoja oon, mutta nethään ei kielioppia käsittele.

Net jokka halvaava käyä yliopiston meänkielen alkheiskyrssin joutuva oothaan sykssyyn 2016 ja jopa kevhäässeen 2017. Tämä johtuu siittä, ette meänkielen aineopettajien koulutus siirtyy tulevanna syksynä Tukholmasta Uumajhaan. Muutos viepii aikansa heiltä, jokka oova siinä följyssä.

Meänkielensi Matti Junes

 

 

 

 

 

 

 

 

Posted on

UUSI PELI TOISESTA MAILMANSOASTA – soan tapahtumat Tornionlaaksosta

Mikael Grönroos oon uuen sotapelin tekijä. Hään oon askarrellu Tornio-44 lautapelin kanssa jo kymmenisen kuukautta. Hään toteaa: – Sitä häätyy vissiin olla vähän hullu ko lähtee tämmösseen homhaan.

– Tietokonepelien vanaveessä kehittyvät analookisekki pelit nappuloihneen ja ukkoihneen, joita voipii sitten siirelä kentälä, Miku selostaa.

Ruottinsuomalainen Mikael ”Miku” Grönroos oon Eskilstuunasta ja hään oon löytäny oman kuttumuksen pelitten parista. Hänen viihmeisimmässä pelissä ”Tornio 44” oova vastakhain Suomen ja Saksan joukot 1.-8. lokakuuta Kemi-Tornion aluheella. Taistelu oon jääny monele tuntemattomaksi vaikka se oli vuosien 1944-1945 Lapin soan raskhain taistelu.

– Mie piän, ette tämä strategiapeli oon vasin mielenkiintonen sille, joka tuntee soan histuurian ja varsinki jos oon ollu sukulaisia siinä myötä, Miku sannoo ja pittää tätä peliä varsin hyänä juuri tornionlaaksolaisile.

Spelplan Miku

Saksalainen kätkee pirtuvaraston

Pelin keskiössä oova Suomen ja Saksan joukot, jokka oova soassa vastakkain. Het räihäyttelevä siltoja, kätkevä pirtuvarastoja, telottava toisiihaan ja freistaava laajentaa aluheitaan ja löytää toistensa heikkouvet. Niinkö ainaski soassa.

Miku oon tehny pelin tähen toelista tutkimusta ja lukenu paljon suomenkielistä Lapin sottaa käsitellyttä kirjalisuutta. Joitaki kummalisuuksia oon tullu vasthaan.

-Suomalaiset sotihlaat löysivä Tornion ulkopuolelta ”Pikku-Berliinistä” saksalaisten suuren viinavaraston aivan sattumalta. Monet heistä ehit saaha halthuunsa tätä viinaa enneko päälystö sai tilantheen hallinthaan. Saksalaisten viinavarastossa oli viinaa suunnile 25000 litraa.

Päivä siinä meni humalassa ja toinen päivä krapulassa. Oli luojan lykky ette saksalaiset saahneet tästä tietoa. Muuton suomalaisile olis kyllä käyny köpelösti.

Tämä tapahtuma oon framila pelissäki siten ko saksalaissotiilas kätkee viinapulloja ja suomalainen sotiilas sen havattee. Niimpä raja-asukkhaista koottuitten joukkotten häätyyki tietysti pysähtyä siihen ryyppäähmään. Sotiihlaitten taistelukunto heikkenee ja net katoava sentähen helpoomin pelistä.

Sosiaalinen puoli pelissä tärkeätä

Ko Miku synty 1970 ollu tietokonepelejä ollenkhaan ko vain Alga-peli. Hään sai kontaktin 1980-luvun puolivälissä kehittynheesseen stratekiapelhiin, joka perustu toelissiin histuurian tapahtumhiin.

– Mie olen kuiteski aina pitäny fyysisistä peleistä, joissa otethaan nappulat ja heitethään noppaa. Varsinki sosiaalinen puoli oon tärkeä ko saapii tavata joitaki ystäviä lautapelin ympärilä.

Jokku kysyvä, ette kunka sie saatat tehhä pelin niin hirveästä asiasta ko soasta?

– Kukhaan tietystikhään tykkää soasta, mutta mie katton sitä vähänkö shakkipeliä, missä ratkothaan propleemia. Sitäpaitti mie rakastan suomele tärkeätä sotahisturiiaa. Poikasenna minua kiehtoit sukulaisitten sotakertomukset.

Oos pelit kehittynheet?

-Jos oon pelannu Riskiä aiemmin niin tämä oon kyllä 3-4 kertaa vaikeampi peli. Mie olen laittannu kahentoistavuen ikärajan ko kaikki säänöt oova englaniksi.

Kekkäs tämäntyyppisiä lautapelelä pellaava?

– Keskimäärin pellaajitten ikä oon siinä 45 vuotta. Het oova siksi vähän vanheempia ukkoja, joita kiinostaa ehkä juuri sotahistuuria. Jokhainen pelinappula oon täynä tietoa joukko-osastosta, hyökkäyksen arvosta, puolustuksesta ja siiroista ja siittä kunka monta siirtoa oon jälelä.

– Mithään perustheelisempaa tietoa taistelevista joukoista ei kuitekhaan ennalta tarvita, Miku vakuuttaa.

Tämä oon autenttinen peli. Oos se erityisen hauskaa, jos oon itte Tornionlaaksosta?

– Mie aattelen, ette se oon kiinostavampaa heile, joila oon ollu omia sukulaisia myötä soassa ja jokka tunteva aluheen olosuhtheet. Kaikki oon autenttista. Joukot ottava framile tuon ajan piirettyjä karttojaki.

Miku oon tehny tutkimusmatkoja myös Kemi-Tornion alueelle suunitellessaan hänen sotapeliä. Tornio-44 on viihmeisin hänen neljästä valhmiista sotapelisthään. Peli passaa parhhaiten kahele pellaajale, joista toinen pellaa Suomen ja toinen Saksan joukoila. Kukin pelinappula vastaa 200 miehen komppaniaa, joka laitethaan koetuksseen. Ja ko siihen kohistethaan riittävän monta iskua se katoaa pelistä. Tarkotus oon saaha vastapuolen yksiköt loppuhmaan, mutta pelin aikana kerräytynheet pistheekki ratkaseva. Peli se mennee pelata läpitte 6-10 tiimassa.

Kumpikas puoli voitti toelisessa soassa Tornion taistelut? 

– Sikäli ko mie ymmärän siittä tuli ratkaisematon. 

Mika oon antannu valmistaa 3000 kappaletta tätä Tornio-44 lautapeliä. Jos sie olet kiinostunnu pelistä enämpi tai halvaat tilata sen ittelesti niin se käypii laihiin ottamala yhtheys netissä osotheesseen www.mikugames.com

Miku sittande liten

 

Meänkielensi Matti Junes

Posted on

”Jos toornionlaaksolaiset itte halvava niin meänkieli oon maholista pelastaa”

Toornionlaaksolaisissa oon monela kova halu ette meänkieli säilyis elävännä kielenä, sannoo Lennart Rohdin, entinen valtiopäivämies.

Tämä tosiasia vaikuttaa siiheen ette oon tulevaisuuessa toivoa tästä kielestä, jota yhtheiskunta oon pitkhään hoitanu tylysti.

Lennart Rohdin oon ollu Stokholmin läänin minuriteettiosaston sjeeffinä ja hään innostuu siittä voimakkuuesta jota löytyy toornionlaaksolaisissa. Se vakkuuttaa häntä siittä, ette kieli varhmaan tullee säilymhään.

 

Huomasi kielen vuona 1996

Oon olemassa semmosiaki jokka meinaavat ette kieli tullee kuolemhaan?

– Olen vakuuttunnu siittä, ette oon maholista pelastaa kielen, koska halua tästä löytyy.

Vielä 1990-taalin alkhuun asti Lennart Rohdin oli puuttunu näitten neljän muitten minuriteettitten asioihiin. Vasta 1996 hään huomasi ette Toornionlaaksossaki oli olemassa oma kieli ja kulttuuri. Tämä  sannoo jotaki siittä kunka tietämättömiä ihmiset meän maassa oon olhee minuriteetistä.

-Se joka oon innostannu minua oon mitä voimaa Toornionlaaksossa oon löytynyt, huolimatta tästä näkymättömyyestä ja häpeämistuntheesta, jota yhtheiskunta oon saanu aikhaan esimerkiski sillä ette pitkhään kielethiin kielen olemassaoloa koulussa. Ihme ette siittä huolimatta oon löytyny halua kielen ja kulttuurin pelastamisheen. Se voima oon vakkuuttannu minua siittä ette oon maholista pelastaa meänkielen. Niin kauon ko ihmiset itte halvava.

 

Halua häätyy olla – muuten se oon turhaata

Nykyhään oon, niinku tiämä, olemassa laki joka sannoo ette kouluila oon pakko taata sen ette oon olemassa keinoja ja kampheita säilyttämisheen.

-Mutta vaikka lainsäätäntö oon paras maholista ja opettajia jokka saattavat opettaa kieltä oon olemassa niin häätyy olla ihmisiä jokka halvava oppia oman äitinkielen.

 

Kaikki toornionlaaksolaiset ei tykkää ette meänkieli oon mikhään kieli vain net kuttuvat sitä köökinpöytäsuomeksi?

Joo, ruottalainen koulupolitiikka joka oli voimassa 1800-talin loppupuolela ja 1900-taalila onnistu saahmaan ihmiset sille kannale. Se oon kysymys siittä kunka meän minuriteettiä oon käsitelty. Jos kattoo kunka toisten maitten hallitukset oon käsitelheet heän minuriteettiä niin niissä oon ussein ollu kysymys väkiväallasta ja rangastuksista.

-Niitä meilä ei ole ollu. Meän hallitukset oon sen siihaan onnistunheet saahmaan meän minuriteetit häpeähmään ommaa taustaa ja sen myötä tehhä ittensä näkymättömiksi ja aivan vaatimattomiksi.

 

Häpeäminen oon vaikuttannu vanhemphiin ihmishiin

Lennartti huomaottaa, ette tämä asia oon painunu näitten miehleen niin lujasti ette het tänäpäivänä ei piä meänkieltä oikeanna kielennä.

– Mutta se oon vähän omituista, ko onhaan kielentutkijatki totistanheet ette meänkieli oon oma kieli.

Ja sitte Lennartti selittää yhestä tapahtumasta hänen työssä.

– Mie olin kerran matkassa yhessä toornionlaaksolaisten juhlassa Luulajassa silloin ko mie olin töissä Stokholmin Lääninhallituksessa. Yksi vaimo tuli minun työ ja kysy mitä meän virastossa hommathiin. Met selitimmä mistä oli kysymys. Silloin tämä vaimo kerrassa raivostu ja sano ette met häätysimmä varsin lopettaa sen työn ko meänkieli ei ollu mikhään oikea kieli.

Onkos pyrkimyksiä saa meänkieltä puhuvitten määrää kasuamhaa

-Ei ole. Minuriteettipolitiikan tavote oon antaa ihmisille maholisuuen käyttää ja kehittää      ommaa kieltä siinä määrin ko het itte halvava. Toornionlaaksolaiset päättävät itte kunka pitkäle het halvava kehittää ja säilyttää sitä mutta yhteiskunnala oon velvolisuus antaa nille kampheet joitten avula het saattava päästä siiheen.

Meänkielensi Erling Wande

 

Posted on

”Toornionlaaksolaiset varastit minun syämen”

Vivian Gullickson White, 61, Kanadasta haki hänen juuria- ja löysi net Toornionlaaksossa. Tässä hään selittää omila sanoila hänen jännittävästä reisusta taappäin. Syyrströmminkistä, hautapaikoista ja hyväntahosta. 

 

Kesälä 2010 mie matkustin Matarinkhiin Toornionlaaksossa, hyvin lähelä napapiiriä. Piiain minun reisuvalinta tuntuu kummalta ja mulle ittele se oon vieläki uskomatonta. Syy tähän oon minun harrastus, sukututkinto.

Pallo lähti rullaahmaan enkkeltillä ilmotuksela kotisivula ”Kuulutuksia Kaihnuunseu’un tutkiaföreninkin kautta” 1998, missä mie kysyin minun esi-isistä vaikka en ollenkhaan tieny merkitystä yhestäkhään ruottalaisesta sanasta.

Oli yllätys ko sain vastauksen ystäväliseltä herralta Ragnar Sannemalmilta Mataringistä, ja hään kirjotti engelskaksi.

 

Minun elämän ääventyyri

2009 mie ymmärsin ette reisu Ruothiin minun esi-isitten kotipaikhaan ei ollu mahoton.

Minun elämän ääventyyri, mikä tuli kesthään kuus viikkoa, alko vuen jälkhiin Suomessa. Mie lähin Helsinkistä pohjosseen Kuusamhoon ja sieltä läntheen Ruothiin ja Matarinkhiin.

Mataringissä mie asuin Ragnarin ja Arran tykönä jokka niin hyväntahtosesti ei vain näyttänhee mulle heän koin, kylttyyrin ja tavat, mutta kans otit minun paikhoin missä minun esi-isät olit elähnee. Arra ja Ragnar olit hyvin kärsivälisiä minun monen kysymyksen kansa. En koskhaan unhouta heän hyvvyyttä ja nyt mie katton heitä niinku minun lähheinen pere, vaikka met oikeasthaan olema kaukana toisista sukupuussa.

emigrant1

Vivian Gullickson White Kanadasta (oikealla) opastethiin Toornionlaaksossa Matarinkilaisilta Arra Sannemalm (vasemalla) ja hänen mies Ragnar.

Sääskiainetta

Ennenko mie lähin mie luin verkosta ette henkilöt jokka menevä pohjoissiin ossiin Ruottia pitäisit ottaa myötä Zyrtec. En ole oikeen varma miksi neuothiin justhiin sitä ainetta. Neuoitten jälkhiin piti alkaa othaan taplettia jonku päivän ennen tuloa ja jatkaa koko olon aijan. Tämä piti neytraliseerata kuppaamiset, mikkä saattava olla kauhean tylyjä ja kutistavia, ja jättää arpia, niin siinä seiso. Mie seurasin neuoja ja vaikka minua kupathiin niin kutina oli paljon lievempi ko mitä olin kokenu kotona.

Olin kans pakanu matkhaan vasitun sääskijakan, ja minun suomalaiselta nepokalta sain sääskihatun ja sääskivoijetta.

Ensimäisenä päivänä lähimä Armasaahreen (minun esi-isän Arendt Grapen koti, se saksalainen prykäri joka tuli Stokholhmiin 1629. Jonku aijan päästä hään löysi Toornionlaaksoon missä hään alko ensimäisen rautapruukin).

Menimä sen jälkhiin takasi yli Toornionväylän Ruothiin. Se raja oon varmasti rauhalisiin raja koko mailmassa. Ei ole rakenuksia eli vahtia eikä tartte seisottaa ja antaa syytä miksi matkustaa toisseen maahan. Ainua merkki ette menet toisseen maahan oon pieni näkymätön taulu tien laijassa.

Eikös oliski ihana jos kaikki maanrajat olisit yhtä rauhalisia?

 

Pasturi Tornbergin kohtalo

Ko met menimä yli väylän menimä etehlään päin Ruskolhaan missä minun vanhaa farfaari Edvard Johannes Rova eli. Valitettavasti talo ei ollu ennää jäljelä paikala, mutta saaton erottaa kryntikivet missä rakenus ennen oli seisonu. Kävelyllä Mataringin keskustalla mie yhtäkkiä seisoin kirkon eessä missä minun esi-isät olit kastettu, käyhnee rippiluun ja käyhnee vihilä. Justhiin ko mie olin menossa sisäle mulle esitethiin mies joka sattu olheen yksi Rova-nepokka. Selvästi hään tiesi kuka Edvard Rova oli ja se tunsi kans yhen muun miehen joka tiesi mihinkä Edvardin talo oli siiretty. Rova-nepokka aiko ottaa yhtheyttä sen kansa ja sitten informeerata minua. Onni oli rohki minun puolela!

Minun kuues vanhaa farpruuri Johannes Jicolai Tornberg oli pasturi kirkossa ja 1717 kosakit pieksit häntä hänen omala kepilä ja siittä syystä hään kuoli kaks päivää jälkhiin. Net yritit ottaa kirkon rikhauksia ja Johannes yritti estää niitä. Hänen keppi oon tallela kirkossa, vaikka mie en nähny sitä.

emigrant2

Vivian ihmetteli lämmintä ilmanlaatua Napapiirin alueela.

”Nämät henkilöt olit minun perhe”

Mie tunsin itteni aika koskettunheelta ko olin kirkossa. Mie marsin läpi kirkonmaan ja tunsin monta nimeä kivissä. Nämät ihmiset olit minun pere, minun esi-isät ja mie olin tullu kotia. Hiljasella hetkelä mie mietin meän erilaista elämää. Kunka minun oli tullu niin paljon erilainen verrattu heän elähmään ja niin erotettu minun juurista. Ei sen vuoksi ette mie olin karanu siittä elämästä mutta ko en ollu tieny siittä.

Minun kaheksas rivissä vanhaa-farfaari Arendt Grape kuoli 1687 ko tulvavesi veti hänen matkhaan. Hänen ruumista ei koskhaan löyetty. Mie alon ymmärtämhään ette elämä Toornionväylän varrela oli häätyny olla ankara, mutta ette se anto ihmisille voimaa ja päättäväisyyttä.

Net olit häätynhee olla voima jota räknäthään niinku väylä mikä virtasi läpi heän elämän.

Met menimä pohjosseen Pajahlaan. Mie olin hämmästynny ette 80 km pohjoisempana napapiiriä saatto olla niin lämmin ette se tuntu kohta trooppiselta. Joo, se saattaa olla kauhean kuuma napapiirin alueela! Täälä met kans näimä mailman issoiman aurinkokellon minkä löytää Guiness Rekord kirjasta.

 

Sama maa ennen ko nyt

Seuraava pyssäys oli Köngäsessä missä Arendt Grape eli ennenko se siirty Armasaahreen ja alko pruukaahmaan maata. Se oli täälä missä se onnistu rakentamhaan kanavan mikä vei vesijuoksun väylästä niin ette tyrpiinit pyörit ja murensit malmin mikä tuli Kirunasta.

Se oli uskomatonta nähhä kanavan ja marsia saman maan päälä ko minun kaheksas vanhaa-farfaari yli 400 vuotta sitten. Masunin kruua oon vielä käytössä LKAB:n alla.

Toornionväylän varrela oon iso määrä jälkeläisiä Arendt Grapele. Ei se ole niin kumma ko hunteeraa ette hällä oli 14 lasta jokka itte tehit paljon lapsia. Hänen suku oon leviny ympäri koko maapallon ja kohta kaikila ihmisillä väylän varrela oon Arendtin sukujuuret. Minun reisu jatko ja väylä ei ollu koskhaan kaukana. Pellot ja net aukeat maisemat värisit niitten liilafärisitten villikukitten kansa. Luonto maalattu kauhniisti : sinistä väylässä, vihriäistä ja liilaa puissa, ruuhossa, kukissa ja pilvissä valkeata ja sinistä taihvaala.

Se oon rauhalinen paikka.

 

Pahhiin haiju koskhaan 

Kolmas päivä tuli piknikki Mataringissä. Sillon sain kunnian tuntea pahhiiman haijun minkä olen koskhaan tuntenu; syyrströmminkin. Yrityksiä tehthiin ette saa minun maistamhaan sitä ja sain taistela ette en ala voihmaan pahon. Viimiseksi toiset ymmärsit ette yritykset ei tule onnistumhaan.

Seuraava pyssäys oli Herbert Wirlöfin tykönä. Herbertti oon kauheasti sisälä sukututkimuksessa Toornionlaaksossa ja oon tehny fantastisen työn löytää emikrantit. Hään hissasi Toornionlaakson flaun minun vuoksi! Hään selvitti ette kaikila kolmela färilä flaussa oon erityinen merkitys: sininen oon kirkas taivas, valkea oon lumi mikä laskee laaksoon talvenaikana ja keltanen tarkottaa aurinkoa.

 

Minun syän jäi Toornionlaaksoon

Neljäntennä päivänä sanoma hyvästi.

Mie jätin minun syämen Toornionlaaksoon, asukhaat varastit sen multa. Se oon maakinen ja ihana paikka mikä oon täynä yllätyksiä ja mysteeriöitä. Se oon lämmin, ystävälinen ja toivottaa tervetuloa.

Se oon rauhalinen ja hiljanen mutta samala villi ja taamomaton. Maisemhaan ei ole vaikuttannu muu mailma, vain väylä ja taivas.

Se oon jotaki näkymätöntä mutta siltikki koskevaa. Sie tunnet sen sisälä sinussa.

Mie hengin sisäle Toornionlaakson- ja mie hengin ulos ” mie olen kotona”.

Mie tunnen ette mie kuulun tähän laaksoon. Mie olen Toorniolaaksolainen.

Vivian Gullickson White, Kanada

 

(Käänetty engelskasta, David Redebo)

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund

Posted on

Ruotti oon vaarassa kuola mutta meänkieli ellää menheen

Minkälaisenna kirjailia Bengt Pohjanen näkkee Tornionlaakson saan vuuen päästä? Ketäs Väylän varrela assuu? Mitäs kieltä puhuthaan? Oos IKEA vielä täälä?

Haaparantalainen Bengt Pohjanen oon vahva meänkielen puolustaja ja semmonen mies kans, jolla oova vahvat tiiot rajaseu’usta. Tämän tähen oon villin hauskaa pyytää häntä poovaahmaan, miltä Tornionlaakso näyttää saan vuuen päästä.

Tämän poovaamisen hään tekkee miehluusti, hyymorin pilke silmäkulmassa. Niinkö tiethään histuuriasta saatethaan löytää vinkkiä siittä, mitä oon nurkan takana ootettavissa.

-Sata vuotta ole mikhään pitkä aika ko kattoo kylttyyrin ja kielen näkövinkkelistä. Mutta se tahtoo olla niin ette ko kieli kuolee niin kuolee sitä puhunnu kansaki. Jos ja ko kieli katoaa täältä ylhäältä, tästä tullee samanlaista ruottalaisen kylttyyrin aluetta ko Ylikainuu (Överkalix) ja Piittime (Piteå) jo oova.

Pänkti uskoo, ette niin kauan ko vain oon raja auki Ruottin ja Suomen välilä täälä tullee aina olheen vissi kieli kans. Meänkieli tullee elähmään täälä saanki vuuen päästä vaikkakhaan ei samassa määrin ko hänen lapsuuessa 1940-luvula. Ko Pajalasta tullu Pänkti alotti teini-ikäsennä koulunsa Haaparannala puhuit Pajalassa kaikista hänen ikäsistä 98 prusenttia meänkieltä äitinkielenhään. Kymmenessä vuuessa luku oli puonnu kolhmeen prusenthiin.

-Se oon hyvinki maholista, ette ihmiset vielä tuohon aikhaan jatkava meänkielelä praatimista Suomen puolela.

Englanti saapii yliotheen

Pänkti eppäilee ette ajan menhoon ruottikhaan säilys semmosenhaan ja ette Englannila oon aina vain suurempi merkitys yliopistoissa ja eri meetioissa ja ette pienet kielet oova vielä uhanalasemmat maailmassa.

-Ruotti oon seki uhanalanen kieli. Olen kuulu ette maailmasta katoaa 50 kieltä joka vuosi.

Oonkos valtion tuki elintärkeätä meänkielen säilymisele?

-Se jelppaa tietystikki, mutta tärkheintä oon se, mitä tapahtuu kotona köökissä. Se ette sielä oon kieli käytössä.

Pänkti pittää ette se ole ainoasthaan kieltheistä ko valtion oon painanu jarrua ja halvaa selvittää, kunka laki pellaa nykysissä vähemistökielikunnissa ja vasta sitten halvaa ottaa Luulajan niihin myötä ja antaa heile enempi resyrssia meänkielen säilyttämisheen.

-Luulajan piti saaha nämät resyrssit jo tänä vuona, mutta jos valtion syyni johtaa paranukseen niin se oon sillon hyvä. Mulla ittelä ei ole oiken hyvät kokeemukset väheemistökielikunnista. Niistä ei juuri koskhaan saa esimerkiksi asianomasilta vasthausta ko kyssyy.

No milläs Tornionlaaksossa elethään saan vuuen päästä?

-Peruselinkeinot saahaan mettästä ja kruuvasta – meilähään oon suunattoman paljon malmia täälä ylhäälä. Ja tyrismi tullee kehittymhään pusitiivisesti seki ko se mennee tuolon hyvin myyä hiljasuutta. Maanviljelyllä oon tulevaisuus ja kalastus seki tullee säilymhään.

Urpanisaatio (kaupungistuminen) jatkuu menheen ja maaseutu köytyy vielä lähivuuet, mutta Pänkti uskoo, ette sitten suunta kääntyy – ihmiset alkava muuttaa uuesthaan maale.

Ketäs Tornionlaaksossa tullee asuhmaan?

-Tämän nykysen klupalisaation (maapallostumisen) johosta tänne tullee paljon erilaista väkeä eri puolilta maailmaa.

Jättääkös nykynen kansainvaelus rajotten yli mithään jälkeä?

-Soon ittesthään selvä. Pakolaiset tuleva jäähmään tänne, asuhmaan täälä ja vaikuttamhaan täälä.

Pänkti näkkee yhtäläisyyttä Belgian valloohnein, jokka muutit Ruothiin 1600-luvula ja myötävaikutit suuresti rauan taonnan kehityksheen. Se, mitä oon juuri nytten tapahtumassa sottaa käyvien maitten pakolaisitten kautta, oon luonolista kehiitystä.

Kieli oon tärkeämpi ko kiinteistö

Jatkavakkos Tornionlaaksolaiset minuriteettinna?

-Mulle oon kieli määräävä tekiä siihheen, ette joku saattaa kuttua itteehään Tornionlaaksossa minuriteethiin kuuluvaksi. Mie pölkään, ette muuton tullee käyhmään ko Saksassa toisen maailmansoan aikhoin.

-Vähän semmosia aatuksia oon täälä ylhääläki, ette ko oon asunnu ja oon kartano täälä niin sitä kuuluu minuriteethiin vaikka puhuskhaan meänkieltä.

Hallitushaan oon päättänny, ette jokhainen saapii itte päättää onko hään tornionlaaksolainen

-Soon tosi. Mie en kielä yheltäkhään mielipiettä ette hään kuuluu tornionlaaksolaissiin. Mutta mie katton, ette se oon oltava kielen perustheena vähemistökieliroikhaan kuulumisessa.

Onkos IKEA vielä saan vuuen päästä?

-Ei. Mulla ole mithään IKEAa vasthaan ja tämä Ingvar Kampradin oon nerookas itteshään, mutta eipä taia olla ennää jälelä saan vuuen päästä nykysessä muuossa.

IKEA

Bengt Pohjasen tulevaisuuen visiuunissa ei ole ennää IKEA:aa Rajala.

Meänkielensi Matti Junes

 

 

 

Posted on

Hään misuneeraa kouluissa meänkielen elhoon jäämisen puolesta

Pansunääri, entinen esikoulunopettaja, oon löytäny kuttumuksensa. Hään kulkee läänin kouluissa aikomuksessa ette herättää meänkielen elhoon.

-Met häymä alkaa föörskuulan lapsista, siinä se kovviin panos tarvithaan, sannoo Kerstin Tuomas Larsson.

Pajalalainen Kersti oon löytäny elämänsä kuttumuksen: antaa eloa kielele jolla oon pitkhään ollu matala arvo. Ei se ole jättäny häntäkhään sivhuun tuo kielihäpeä. Vuosikausia häänki halveksi ommaa taustaa ja hään oli ilonen ko hään sai Larsson-nimisen aviomiehen ja saatto pyhkiä pois tuon suomalaissävysen Tuohmaan-nimen.

-Minun vanheemat puhuit aina ruottia meile kläpile ja samala laila koiralekki, joka oleskeli köökissä. Mutta navetassa ja keskenhään niilä tuli suomi framile. Lehmile, hevosille ja sioile het aina puhuit suomea.

Kerstin, jolla oli kielikorva, nappasi siittä kuitenki meänkielen, vaikka hään vasta 12-vuotihaana uskalsi itte alkaa puhuhmaan sitä.

-Met saima uusia oppilhaita meän luokhaan, jokka rastila puhut meänkieltä, enkä mie halunu vaikuttaa ylpeältä niin ette mie aloin vastaahmaan suomeksi. Mutta se oli hullun hankala!

Mie tehen tämän intervjyyn mupiilin avula parkkeerinkipaikalta Korpilompolon ja Pajalan välilä. Se antaa hyvän kuvan Kerstinin nykysestä elämästä, ko hänen kutsumukseksi oon tullu kulkea Norrbottenin eri kouluissa ja elvyttää minuriteettikieltä. Päivän viikossa Kerstini yrittää tavata ”hänen” lapsia eri kouluissa Kirunasta Haaparanthaan asti. Tiimoila hään freistaa saarnata paljon meänkieltä ja hään lukkee äähneen niistä harvoista meänkielisistä lastenkirjoista, joita oon olemassa.

Hään selittää lapsile entisistä aijoista ja vuenaijoista, kehrää histuuriatietoa kiehleen ja hällä oon ussein matkassa arkikampheita. Justhiins nyt hään kiertelee ämmin pottukuokan kansa, ko nythään oon potunoton aika. Se oon helpompi tehhä kieltä eläväksi, konkreettiseksi, jos oon kampheita näytettävännä. Kerstinin opetus oon ensi siassa esikoululapsile, onhaan nyt selviintynny ette mitä varheemin kieltä alethaan käyttämhään elämässä, sitä paremin sen oppii.

-Se, mitä mie tehen, oon yksi keino parantaa kielen staattystä, yksi malli muuttaa asentheita ja arvostusta.

Pippi

Febryaarissa Pippi Långstrump julkaisthaan meänkielelä. Kääntäjinnä Kerstin Tuomas Larsson ja Tuula Uusitalo.

Kerstini oon kirjailijaki. Viimi vuona hään julkasi kolme kirjaa meänkielelä – kolme lastenkirjaa ja yhen runokirjan. Ja febryaarissa Pippi Longstrymppi tullee ulos meänkielisennä. Sen oon Kerstin kääntäny yhessä Tuula Uuentalon kansa. Paiplainissa oon kansa kaksi lastenkirjaa kaikhiin nuoriimille, jokka julkasee Lumion förlaaki Koivukylässä. Ennen tänä vuona Kerstini sai 50 000 kruunua Ruottin Kirjalijaliitosta ja vasta aikhoin tuli lisäksi 5 000 kruunua Eva Heerbergerin säätiöstä, tukena siiheen ette entinen kotikielenopettaja, Kerstin, kulkee ja toimii lähetyssaarnaajanna kouluissa. Kerstinillä oon ussein omia, meänkielisiä lastenkirjoja matkassa, joista hään lukkee. ”Ennen aikhaan” selittää esimerkiksi entisaikhaisesta elämästä ja siinä oon paljon sanoja joita ennää ei juuri käytetäkhään.

Riittääkös yksi käynti silloin tällön antamhaan lasten kielele alkusysäyksen?

– No ei kerta viikossa tietenkhään riitä mutta joissaki paikoin sen lisäksi opettajatki puhuva lasten kansa meänkieltä. Mie tulen iloseksi joka kerta ko mie huomaan sen, mutta ei tietenkhään kethään saata pakottaa siiheen.

Mitäs kieltä sie itte puhut kotona?

-Mie ja minun mies puhuma enniiten meänkieltä, siiheen se oon kehittynny vuositten mithaan.

Meänkielensi Erling Wande