”Jos toornionlaaksolaiset itte halvava niin meänkieli oon maholista pelastaa”


Toornionlaaksolaisissa oon monela kova halu ette meänkieli säilyis elävännä kielenä, sannoo Lennart Rohdin, entinen valtiopäivämies.

Tämä tosiasia vaikuttaa siiheen ette oon tulevaisuuessa toivoa tästä kielestä, jota yhtheiskunta oon pitkhään hoitanu tylysti.

Lennart Rohdin oon ollu Stokholmin läänin minuriteettiosaston sjeeffinä ja hään innostuu siittä voimakkuuesta jota löytyy toornionlaaksolaisissa. Se vakkuuttaa häntä siittä, ette kieli varhmaan tullee säilymhään.

 

Huomasi kielen vuona 1996

Oon olemassa semmosiaki jokka meinaavat ette kieli tullee kuolemhaan?

– Olen vakuuttunnu siittä, ette oon maholista pelastaa kielen, koska halua tästä löytyy.

Vielä 1990-taalin alkhuun asti Lennart Rohdin oli puuttunu näitten neljän muitten minuriteettitten asioihiin. Vasta 1996 hään huomasi ette Toornionlaaksossaki oli olemassa oma kieli ja kulttuuri. Tämä  sannoo jotaki siittä kunka tietämättömiä ihmiset meän maassa oon olhee minuriteetistä.

-Se joka oon innostannu minua oon mitä voimaa Toornionlaaksossa oon löytynyt, huolimatta tästä näkymättömyyestä ja häpeämistuntheesta, jota yhtheiskunta oon saanu aikhaan esimerkiski sillä ette pitkhään kielethiin kielen olemassaoloa koulussa. Ihme ette siittä huolimatta oon löytyny halua kielen ja kulttuurin pelastamisheen. Se voima oon vakkuuttannu minua siittä ette oon maholista pelastaa meänkielen. Niin kauon ko ihmiset itte halvava.

 

Halua häätyy olla – muuten se oon turhaata

Nykyhään oon, niinku tiämä, olemassa laki joka sannoo ette kouluila oon pakko taata sen ette oon olemassa keinoja ja kampheita säilyttämisheen.

-Mutta vaikka lainsäätäntö oon paras maholista ja opettajia jokka saattavat opettaa kieltä oon olemassa niin häätyy olla ihmisiä jokka halvava oppia oman äitinkielen.

 

Kaikki toornionlaaksolaiset ei tykkää ette meänkieli oon mikhään kieli vain net kuttuvat sitä köökinpöytäsuomeksi?

Joo, ruottalainen koulupolitiikka joka oli voimassa 1800-talin loppupuolela ja 1900-taalila onnistu saahmaan ihmiset sille kannale. Se oon kysymys siittä kunka meän minuriteettiä oon käsitelty. Jos kattoo kunka toisten maitten hallitukset oon käsitelheet heän minuriteettiä niin niissä oon ussein ollu kysymys väkiväallasta ja rangastuksista.

-Niitä meilä ei ole ollu. Meän hallitukset oon sen siihaan onnistunheet saahmaan meän minuriteetit häpeähmään ommaa taustaa ja sen myötä tehhä ittensä näkymättömiksi ja aivan vaatimattomiksi.

 

Häpeäminen oon vaikuttannu vanhemphiin ihmishiin

Lennartti huomaottaa, ette tämä asia oon painunu näitten miehleen niin lujasti ette het tänäpäivänä ei piä meänkieltä oikeanna kielennä.

– Mutta se oon vähän omituista, ko onhaan kielentutkijatki totistanheet ette meänkieli oon oma kieli.

Ja sitte Lennartti selittää yhestä tapahtumasta hänen työssä.

– Mie olin kerran matkassa yhessä toornionlaaksolaisten juhlassa Luulajassa silloin ko mie olin töissä Stokholmin Lääninhallituksessa. Yksi vaimo tuli minun työ ja kysy mitä meän virastossa hommathiin. Met selitimmä mistä oli kysymys. Silloin tämä vaimo kerrassa raivostu ja sano ette met häätysimmä varsin lopettaa sen työn ko meänkieli ei ollu mikhään oikea kieli.

Onkos pyrkimyksiä saa meänkieltä puhuvitten määrää kasuamhaa

-Ei ole. Minuriteettipolitiikan tavote oon antaa ihmisille maholisuuen käyttää ja kehittää      ommaa kieltä siinä määrin ko het itte halvava. Toornionlaaksolaiset päättävät itte kunka pitkäle het halvava kehittää ja säilyttää sitä mutta yhteiskunnala oon velvolisuus antaa nille kampheet joitten avula het saattava päästä siiheen.

Meänkielensi Erling Wande