Pansunääri, entinen esikoulunopettaja, oon löytäny kuttumuksensa. Hään kulkee läänin kouluissa aikomuksessa ette herättää meänkielen elhoon.
-Met häymä alkaa föörskuulan lapsista, siinä se kovviin panos tarvithaan, sannoo Kerstin Tuomas Larsson.
Pajalalainen Kersti oon löytäny elämänsä kuttumuksen: antaa eloa kielele jolla oon pitkhään ollu matala arvo. Ei se ole jättäny häntäkhään sivhuun tuo kielihäpeä. Vuosikausia häänki halveksi ommaa taustaa ja hään oli ilonen ko hään sai Larsson-nimisen aviomiehen ja saatto pyhkiä pois tuon suomalaissävysen Tuohmaan-nimen.
-Minun vanheemat puhuit aina ruottia meile kläpile ja samala laila koiralekki, joka oleskeli köökissä. Mutta navetassa ja keskenhään niilä tuli suomi framile. Lehmile, hevosille ja sioile het aina puhuit suomea.
Kerstin, jolla oli kielikorva, nappasi siittä kuitenki meänkielen, vaikka hään vasta 12-vuotihaana uskalsi itte alkaa puhuhmaan sitä.
-Met saima uusia oppilhaita meän luokhaan, jokka rastila puhut meänkieltä, enkä mie halunu vaikuttaa ylpeältä niin ette mie aloin vastaahmaan suomeksi. Mutta se oli hullun hankala!
Mie tehen tämän intervjyyn mupiilin avula parkkeerinkipaikalta Korpilompolon ja Pajalan välilä. Se antaa hyvän kuvan Kerstinin nykysestä elämästä, ko hänen kutsumukseksi oon tullu kulkea Norrbottenin eri kouluissa ja elvyttää minuriteettikieltä. Päivän viikossa Kerstini yrittää tavata ”hänen” lapsia eri kouluissa Kirunasta Haaparanthaan asti. Tiimoila hään freistaa saarnata paljon meänkieltä ja hään lukkee äähneen niistä harvoista meänkielisistä lastenkirjoista, joita oon olemassa.
Hään selittää lapsile entisistä aijoista ja vuenaijoista, kehrää histuuriatietoa kiehleen ja hällä oon ussein matkassa arkikampheita. Justhiins nyt hään kiertelee ämmin pottukuokan kansa, ko nythään oon potunoton aika. Se oon helpompi tehhä kieltä eläväksi, konkreettiseksi, jos oon kampheita näytettävännä. Kerstinin opetus oon ensi siassa esikoululapsile, onhaan nyt selviintynny ette mitä varheemin kieltä alethaan käyttämhään elämässä, sitä paremin sen oppii.
-Se, mitä mie tehen, oon yksi keino parantaa kielen staattystä, yksi malli muuttaa asentheita ja arvostusta.
Febryaarissa Pippi Långstrump julkaisthaan meänkielelä. Kääntäjinnä Kerstin Tuomas Larsson ja Tuula Uusitalo.
Kerstini oon kirjailijaki. Viimi vuona hään julkasi kolme kirjaa meänkielelä – kolme lastenkirjaa ja yhen runokirjan. Ja febryaarissa Pippi Longstrymppi tullee ulos meänkielisennä. Sen oon Kerstin kääntäny yhessä Tuula Uuentalon kansa. Paiplainissa oon kansa kaksi lastenkirjaa kaikhiin nuoriimille, jokka julkasee Lumion förlaaki Koivukylässä. Ennen tänä vuona Kerstini sai 50 000 kruunua Ruottin Kirjalijaliitosta ja vasta aikhoin tuli lisäksi 5 000 kruunua Eva Heerbergerin säätiöstä, tukena siiheen ette entinen kotikielenopettaja, Kerstin, kulkee ja toimii lähetyssaarnaajanna kouluissa. Kerstinillä oon ussein omia, meänkielisiä lastenkirjoja matkassa, joista hään lukkee. ”Ennen aikhaan” selittää esimerkiksi entisaikhaisesta elämästä ja siinä oon paljon sanoja joita ennää ei juuri käytetäkhään.
Riittääkös yksi käynti silloin tällön antamhaan lasten kielele alkusysäyksen?
– No ei kerta viikossa tietenkhään riitä mutta joissaki paikoin sen lisäksi opettajatki puhuva lasten kansa meänkieltä. Mie tulen iloseksi joka kerta ko mie huomaan sen, mutta ei tietenkhään kethään saata pakottaa siiheen.
Mitäs kieltä sie itte puhut kotona?
-Mie ja minun mies puhuma enniiten meänkieltä, siiheen se oon kehittynny vuositten mithaan.
Meänkielensi Erling Wande
